Haluan ilmoituksen uusista blogipostauksista!

Suomi100-tilaisuus 11.8.2017 klo 15 Römmilässä


Römmilän heinäpellolla 1970-luvulla.

On suuri ilo ja kunnia olla mukana virallisessa Suomi100-tilaisuudessa järjestäjänä ja puhujana. Kiitokset sekä omasta että sukuni puolesta.

Aiheena tilaisuudessamme tänään on Ladot Suomea rakentamassa.

Minun esitelmäni tarjoaa arjen näkökulmaa kotitilani Römmilän ja sukuni tarinan muodossa, joka ulottuu tällä tilalla jopa ylikin sadan vuoden.

Yhteiskunnan ja politiikan vinkkelistä puhutaan elinkeinotoiminnasta ja elinkeinorakenteesta. – Tilojen ja tilallisten kannalta kyse on toimeentulosta.

Kun katsotte ympärillenne, niin huomaatte, että Römmilässä ei näy modernin maatalouden rakennuksia. Viimeisin uusi rakennus nousi 60-luvun alkupuolella rannalle eli sauna ja myös venevaja siihen viereen samoihin aikoihin. Tosin monia rakennuksia on purettu ja tilalle tehty uusia tai vanhoja on korjattu ja uudistettu.

Mutta mennäänpä ihan tilan alkuhistoriaan.

Römmilä on tyypillinen itäsuomalainen tila, jossa pääelanto saatiin paitsi maataloudesta myös metsistä. Usein naisten taloihin tekemän työn merkitys jäi vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi kodin tekstiilit ja vaatteet tehtiin käsityönä aina kankaista alkaen ja ne kestivät sukupolvelta toiselle. Niitä ei ole laskettu BKT:hen mukaan, mikä osaltaan vääristää kasvulukua. Nykyäänhän vaatteet ja tekstiilit ostetaan ja ne muodostavat teollisen alan - tekstiiliteollisuuden. Tai ruuat, jotka valmistettiin lähes täysin taloissa. Ei ollut puolivalmisteita eikä elintarviketeollisuutta.

Käsitöitä myös myytiin, mistä saatiin lisätulovirtaa.

Minun sukuni tuli tälle tilalle vuonna 1904 jolloin Andreus Gustafinpoika eli Antti Lyytikäinen sekä puolisonsa Amalia os. Pulkka ostivat tilan. Heillä oli perheessään tuolloin 7-vuotias poika nimeltään Martti, minun isoisäni. Perhe tuli Kinniltä, mutta Antti oli alkujaan Rahkolan talosta Lyytikkälän kylältä. Tai Rahkosta, kuten meillä taloa kutsuttiin. Tilalla elettiin maa- ja metsätaloudesta.

Ensimmäinen sukupolvenvaihdos tapahtui 20-luvulla. Römmilän talo oli jo päätetty siirtää esikoispojalle Jalmarille, joka oli ollut vuoden verran naimisissa Elinansa kanssa. Lapsia heillä ei vielä ollut. Jalmari kuitenkin hukkui Kallaveteen tammikuussa 1925. Niinpä Antti ja Amalia pyysivät nuorempaa pojistaan eli Marttia ottamaan tilan isännyys. Martti, joka työskenteli laivoilla alikonemestarina, joutui hautaamaan haaveensa konemestarikoulusta Jyväskylässä, jonne hän olisi lähtenyt tuona samana keväänä. Martti ja Hilda avioituvat ja päättivät jäädä Römmilään.

Taloon ei ollut vielä tietä Hildan ja Martin aikana ja kulku tapahtui kokonaan veneellä tai jäitä pitkin. Työt, esimerkiksi myllyssä käynti piti ajoittaa niin, että jauhoja riitti yli rospuuttokauden. Meiltä käytiin Ruotimolla myllyssä. Tuossa puimalan nurkassa on Kotitarvemylly. Muistan, että sitä joitakin kertoja käytettiin, mutta en tiedä milloin se on hankittu ja miksi. Enkä juuri rospuuttoja tasaamaan.

30-luvun alussa tuli pula-aika ja siitä on hyvä kuvaus Römmilän Hilda –kirjassa sivulla 77. Ei ollut turvaverkkoja ja lama näkyi hyvin konkreettisena myös Römmilässä.

Äitini syntyi vuonna -34 ja samana keväänä riiheen muurattiin uuni. Riihi on nyt varastona.

Sotien jälkeen elintarvikkeista ja puutavarasta oli pulaa. Tuolloin maanviljelystä ja –viljelijöitä arvostettiin.

Puimakone ja moottori ostettiin Römmilään vuonna 1948, koska isoisäni oli todella sairaana silloin. Isoäitini Hilda hoiti koneiden hankinnan, koska miehensä oli sairaalassa kuolemansairaana.

Römmilässä oli jo monen sukupolven ajan tila laitettu molempien puolisoiden nimiin, myös miniöiden, mikä pelasti tilan noina vuosina. Hilda pystyi tekemään päätöksiä ja panemaan niitä toimeen omalla nimellään.

Seuraava sukupolvenvaihdos tuli eteen 40-luvun lopulla. Martti ja Hilda olivat päättäneet luovuttaa tilan tyttärelleen Vappu Lyytikäselle ja äitini Anna-Liisan oli tarkoitus käydä keskikoulu loppuun ja jatkaa opiskelujaan. Vappu meni naimisiin Vilho Karhun kanssa vuonna 1948 ja muutti Nurmaalle Tinajoen taloon. Hilda harkitsi jo tilan myymistä jäätyään leskeksi vuonna 1950, mutta äitini piti keskikoulun jälkeen välivuoden, jonka aikana tapasi isäni ja jäikin avioiduttuaan Römmilään tilaa pitämään.

Minun vanhempani jatkoivat maa- ja metsätalouden parissa. Lisäksi isä teki metsäajoa ja muuta työtä muun muassa Metsänhoitoyhdistykselle. Isäni Unto tuli evakkona Karjalasta Harlun pitäjästä. Hänen suvussaan ei ole yhtään maanviljelijää. Tilan työt hän oppi tässä Römmilässä.

Tie taloon tehtiin 60-luvulla. Se oli todella iso urakka, sillä Survaanlahden pohjukka on lettosuota. Nyt elokuussa ilmestyvässä kirjassa Elämää Römmilässä kuvataan heidän aikaansa tilalla muun muassa tie tekoa. Luen siitä yhden kohdan, jossa kerrotaan navetan laajentamisesta. (Elämää Römmilässä- kirja sivu 32 ja 34) .

”Näille nuoremmille oli tullut mieleen sellaista, että navettaa pitäisi vähän laittaa. He kutsuivat kunnan rakennusmestari Hyttisen suunnittelemaan. Hän sanoi, että tästä entisestä ei saa kunnollista, kun se on liian kapeaja seinät niin vahvat, että niitä ei voi siirtää.”

”Ei se navettatouhu niin pian unohtunut. Liisa ja Unto kutsuivat maamiesseuran rakennusmestarin Erkki Levän Mikkelistä. Huonosti hän tänne osasi, mutta osasi kumminkin. Hän oli sitä mieltä, että uusi navetta on tehtävä ja muualla kun ei ole paikkaa, niin tuo vanha on kärrättävä pois ja tilalle uusi. Olihan suuria urakoita ja loppulausuntona, että tällaisiin paikkoihin ei kannata tehdä minkäänlaista.”

Minulla on sellainen tunne, että juuri näihin aikoihin vanhempani tekivät lopullisen päätöksen, että he ovat viimeinen sukupolvi, joka saa pääelannon tilalta ja lapset koulutetaan muihin ammatteihin.

Vanhempani kertoivat, että vielä 50-luvulla tilat kannattivat ja se oli kaikin puolin hyvää aikaa. Sen jälkeen kaikki alkoi muuttua, paitsi kannattavuus niin myös työn arvostus. Kannattavuuteen vaikutti politiikka samoin työn arvostukseen. Muistan kotoani keskustelut Talonpojan tappolinjasta. Pienet tilat muuttuivat kannattamattomiksi ja elinkelvottomiksi, tämä oli yleinen viesti.

Olen miettinyt asuttuani Ranskassa, jossa pienet tilat ovat erikoistuneet pitkälle ja joiden huippulaatuiset tuotteet on hyvin kysyttyjä, että olisiko tämä malli ollut myös Suomessa mahdollista? Nyt monella vanhalla tilalla pellot kasvavat puuta. Olisiko jonkinlainen osa-aikaviljelymalli ollut mahdollista?

Luomu ja lähiruoka on huipputrendi, mutta maassamme harjoitetaan pääasiassa teollista maataloutta. Menikö lapsi pesuveden mukana?

Karjanpito lopetettiin Römmilässä 80-luvulla. Ensin lypsykarja ja myöhemmin lihakarja. Pellot myös taimitettiin ja esimerkiksi talon pohjoispuolella näkyvät koivikot ovat entistä peltomaata.

Seuraavassa omistajavaihdoksessa Römmilä siirtyi veljelleni Einolle kaupalla vuonna 2006 ja vuosi sitten eli 2016 myös kaupalla edelleen sisareni Sirkan esikoiselle Karrille, joka kertoo minun jälkeeni omalta näkökulmaltaan Römmilästä.

Lopuksi haluan sanoa, että olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut varttua näissä Suomi-filmin maisemissa. Minulla oli hyvät vanhemmat ja jopa viisas ja humaani isoäiti myös tässä tilalla kun olimme. Olen saanut sisaruksineni mukaamme maailmalle tältä paikalta suomalaiset arvot - rehellisyyden, yhteisöllisen ajattelun, ahkeruuden, vaatimattomuuden ja terveen isänmaallisuuden.

Arvot eivät ole paikkasidonnaisia, vaan seuraavat mukanamme.

Römmilän perinneyhdistys ry /

puheenjohtaja Eeva Oehlandt

#Römmilä #heinäpelto #heinätyöt #Suomi100

Viimeisimmät blogit

Etsi aihealueittain

No tags yet.